Junamatkailua, osa 1

Juoksen matkakumppanieni kanssa pitkin Veliki Novgorodin katuja vauhdilla kohti pikkukaupungin rautatieasemaa. Juna kohti Pietaria lähtee muutaman minuutin päästä ja matkaeväiden ostoon tuhrautui turhan paljon aikaa. Vilkuilemme kelloa ja huohotuksemme kuuluu varmaan jo lähikaduillekin. Onneksi matkaliput päiväretkellemme on sentään ostettu ennakkoon. Siinä on rautatieasema! Syöksymme suoraa päätä laiturille ja ensimmäisen junan ja sen konduktöörin luo. “Meneekö tämä juna Pietariin?” Konduktööri katsoo meitä kummasti ja toteaa ykskantaan: “Kyllä”. Kiipeämme ripeästi kyytiin, istahdamme penkeille ja iloitsemme onnistumisestamme. Hetken ehdimme jutella niitä näitä ennen kuin alamme ihmetellä, eikö junamme lähdekään liikkeelle. Samassa yksi porukastamme tekee havainnon: “Miksi tuo viereinen juna lähti liikkeelle..?”

Kyllä, juna jossa istuimme, oli todellakin matkalla Pietariin, mutta vasta puolta tuntia myöhemmin ja useita pysähdyksiä enemmän tekevänä. Suora junayhteys, johon lippumme olivat, lähti viereiseltä raiteelta. Onneksi konduktööriä ei juuri kiinnostanut, mihin junavuoroon lippumme olivat!

Takapuoli alkaa puutua kovalla muovipenkillä. Eikö tämä junamatka ikinä lopu? Hiljaksiin juna kolkuttelee eteenpäin polkupyörävauhtia. Keksimme alkaa laulaa. Ensin osaamiamme venäläisiä lauluja. Ne loppuvat pian. Sitten laulamme suomalaisia iskelmiä, lastenlauluja, ikivihreitä klassikoita, ulkomaalaisia iskelmiä… mitä ikinä mieleen juolahtaa ja mihin tiedämme edes kutakuinkin sanat. Kerran konduktööri tulee huomauttamaan meille pitävämme liian kovaa meteliä. Seuraavaksi toinen matkustaja tulee kehumaan, kuinka lauluamme on mukava kuunnella ja että pidämme tunnelmaa vaunussa yllä. Niin tai näin… Välillä junamme pysähtyy matkalla mitä oudommissa paikoissa, oletettavasti ottamaan matkustajia kyytiin. Kyytiin nousee marjastajia keskeltä metsää, mummoja teiden varsilta, risunkerääjiä… Juna-asemista tai edes laitureista ei ole tietoakaan. Kerran pysähdymme keskelle tasoristeystä. Autot seisovat jonoina molemmin puolin junaa, mutta meillä, tai siis junallamme, ei oli kiire mihinkään. 

Kolkuteltuamme noin 250 kilometrin matkaa pitkälti yli neljä tuntia saavumme lopulta Pietariin, alaraajat puutuneina, mutta iloisina, onnellisina ja väsyneinä. Illalla vetäessäni peittoa korviini tuumin vielä mielessäni, että olipahan mukava ja antoisa päivä!

Advertisements

Taas Pietarissa

Pitkästä aikaa (okei, viimeksi lokakuussa) pääsin taas käymään Pietarissa viime viikonloppuna. Samalla pääsin toteuttamaan yhden pitkäaikaisen haaveeni ja kävimme porukalla vierailemassa Katariinan palatsissa Pushkinissa kaupunkialueen ulkopuolella. Ja onhan se palatsi upea, ei voi kuin ihailla. Seurueemme totesi, että suomalaiset kartanot puutarhoineen vetävät vertoja lähinnä palatsin puiston paviljongeille, joskin paviljongitkin ovat Pushkinissa koristeellisempia ja koreampia. 


Sää ja seurueemme terveystilanne ei ollut oikein suosiollinen, mutta tästä huolimatta meillä oli oikein nautinnollinen matka. Löysimme myös muutaman uuden ravintolatuttavuuden matkalta, niistä lisää myöhemmin.

Sivukatuja

Kuljen pitkin Pietarin sivukatuja lokakuisessa vesisateessa ja tuulessa kohti tuntematonta määränpäätä. On vuosi 2016. Lukuisista kaupungissa käynneistäni huolimatta olen itselleni täysin tuntemattomalla seudulla vailla karttaa. Onneksi on sentään Google Maps kännykässä. Pitäisi löytää jonkinlainen sisäjalkapallokenttä, mutta lähistöllä ei ole kuin suljettua telakka-aluetta ja asuintaloilta näyttäviä rakennuksia. Talsin eteenpäin. Lopulta löytyy oikea osoite ja sieltä tuttavani, muttei vieläkään mitään sisäpelihallilta näyttävää. Pujahdamme matalan liiketilalta näyttävän rakennuksen ovesta sisään, tuttavani tervehtii ovivahtia ja sujahdamme toimimattoman läpivalaisulaitteen ja pyöröportin läpi sisäpihalle. Huomaan olevani ikäänkuin hylättyjen teollisuus- tai varastoalueen toimistorakennusten keskellä. Matalat hylätyn näköiset keltaiset rakennukset jatkuvat rivikaupalla silmänkantamattomiin. Alueella ei näy ristin sielua meidän lisäksemme. Jatkamme matkaa sateen täplittäessä asfalttia sisäpihalla muutaman sata metriä ja livahdamme seuraavan matalan rakennuksen ovista sisään. Portaat ylös, tyhjää käytävää pitkin rakennuksen uumeniin ja lopulta eräästä avoimesta oviaukosta pilkistää esiin tekonurmi ja punaposkisia jalkapallon pelaajia. Täällä monen mutkan takana, keskellä tyhjiä, hylättyjä rakennuksia löydän lopulta etsimäni. Viimeinkin kuplafutista! 

Yksi Pietarin viehätystä kasvattavista seikoista on epäilemättä ainakin omassa mielessäni sen salamyhkäisyys. Sisäpihoille ja porttikongeihin kurkistelemalla on mahdollisuus löytää aivan uusia helmiä ja näkökulmia kaupunkiin. Osa pienistä hotelleistä lymyää suomalaisittain hivenen nukkavierun porraskäytävän päässä, pieni romanttinen puisto piiloutuu kerrostalojen väliin ohukulkijoiden katseilta piiloon, ihmisiä vilisevä tori lymyää porttikongin takana ja salaiset pienet ravintolat kurkistelevat seinälautojen takaa. Uusin suosikkini kaupungin salamyhkäisyydestä ovat salaravintolat, joita on Pietarissa ilmeisesti useampiakin. Käymään en ole vielä päässyt,  mutta ehkä seuraavalla kerralla sitten. Vai miltä kuulostaisi illallinen ravintolassa, jonka sisäänkäynti on piiloutunut toisen ravintolan vessaan? Minulle ainakin, kiitos!

Syntymäpäiviä

Istun ravintolan pöydän ääressä tuijottaen eteeni ilmestynyttä vodkalasillista. On vuosi 2008 ja istun matkaseuralaisteni kanssa pietarilaisessa ravintolassa. Hetkeä aiemmin lähetimme tarjoilijan välityksellä onnittelut naapuripöydässä ilakoivalle syntymäpäiväseurueelle ja nyt tarjoilija kattoi eteemme täydet vodkalasit ravintolan parasta vodkaa. Naapuripöydän synttärisankari vilkuttelee iloisesti meille ja kohottelee lasiaan. Otan lasin käteeni ja nostan sen huulilleni. Na zdarovje!

Juhlaseurueiden bongaaminen Pietarin katukuvassa on huomattavasti Helsinkiä helpompaa. Lähes joka viikonloppu tulee vastaan vähintäänkin yksi hääseurue, joka kiertää kuvauttamassa itseään pitkin Pietarin tärkeimpiä nähtävyyksiä. Vaskiratsastaja-patsas ja Vasilin saaren kärki rostrapylväineen ovat kaksi ehkäpä suosituinta kuvauspaikkaa. Samaten viikonloppuisin hieman tasokkaammassa ravintolassa illallisella käydessä sattuu herkästi samaan paikkaan jonkun juhlaseurueen kanssa. Pietari onkin erinomainen kohde, jos tarkoituksena on viettää esimerkiksi synttäreitä tai jotain muuta merkkipäivää. Valinnanvaraa on niin paljon, että riskinä on pikemminkin runsaudenpula ja suosikkipaikan valinnanvaikeus. Tässä helpottanee usein matkailun kohdalla toistettu fraasi: suuntaa sinne minne paikallisetkin. Vaikka venäläiset juhlaseurueet osaavat toisinaan äänekkäitä, heistä voi saada myös oivaa seuraa, sillä venäläiset osaavat ja rakastavat juhlia. Ehkäpä peräti saat ilmaisen vodkasnapsin!

Toinen sattumus, sekin Pietarista, on hieman tuoreempi:

On vuosi 2016. Kirjoitan perheelliselle ystävälleni Pietariin, että olemme tulossa kolmen hengen voimin käymään lomalla kaupungissa. Menee tunti, ehkä kaksi, kunnes tulee vastaus. “Tervetuloa, meillä on lauantaina syntymäpäiväjuhlat, tervetuloa mukaan! Juhlahuoneisto on pääkadun varrella ja ohjelmassa kupla-jalkapalloa, saunomista ja kalkkunaa. Tulemme hakemaan teidät kello kaksi hotellilta!” 

Ystäväni viesti sai minut hetkeksi sekaisin. Aivan mahtavaa luonnollisesti päästä mukaan syntymäpäiväjuhliin, mutta venäläisistä hiukan jotain tietäen ensimmäiseksi tuli pieni paniikki tuliaisista ja lahjoista. Mitä ihmettä sitä keksisi viedä ensinnäkin perheelle tuliaisiksi ja toiseksi lahjaksi ystäväni miehelle, jonka olen tavannut kaksi kertaa aiemmin ja joka on ollut hieman ujon oloinen tähän saakka. En edes tiedä, kuinka vanha mies on tai täyttääkö hän pyöreitä vuosia vai ei! Pari päivää asiaa pohdittuani pääsen lopulta jonkinlaiseen ratkaisuun. Yksi pullollinen aitoa samppanjaa ja toinen pullo suomalaista alkoholitonta Lehtikuohua koko perheelle (ok, näin pieni lapsi tuskin juo sitäkään, mutta ainakin juoma sopii myös mahdollisesti imettävälle äidille). 

Lahjapuolen ratkettua voin alkaakin sitten keskittyä kupla-jalkapalloon ja viikonlopun odotukseen. Jännityksellä odotan tulevaa lauantaita!

P.s. Siis tätä on kuplafutis. 

P.p.s. Kuva vaihdettu. Katso alunperin jutussa ollut kuva täältä

Kommunikoinnin vaikeudesta

On vuosi 2006. Taksi kiitää  Pietarin pimeässä yössä katuja pitkin sateen ripsiessä ikkunaan. Katuvalot kiiltävät märällä asfaltilla ja vastaantulijat suhahtelevat tasaisena virtana ohi keskiyötä uhmaten. Taksi hidastaa, kääntyy poikkikadulle ja päätyy puikkelehtimaan pikkukatuja pitkin sinne tänne. Lopulta auto pysähtyy pimeällä kadulla keskellä tietä ja kuljettaja kääntyy viittelöimään jotain samalla kovasti venäjää mongerrellen. En tajua mitään ja vähän hävettää. Pitäisi tajuta. Lopulta ymmärrän antaa kuljettajalle hotellini puhelinnumeron. Kuljettaja soittaa numeroon, selittää jotain kovasti, nostaa tavarani autosta ja näppäilee alaoven koodilukon auki. Hän ojentaa laukkuni minulle, viittelöi portaita ja lopulta ymmärrän yhden sanan. Viisi. Lämmin kiitollisuus tulvahtaa sisimmästäni: hotellini löytyy asuintalon viidennestä kerroksesta. Sydämellinen taksikuski!

Joskus tulee päiviä, jolloin huomaa, että kommunikointi vain on vaikeaa. Liian lyhyet yöunet, ajatukset seikkailevat jossain muualla, syitä riittää. Kieli ja ajatus vain eivät kulje käsi kädessä, ajatukset hyppivät asiasta toiseen ja kieli ei pysy perässä edes omalla äidinkielellä kommunikoitaessa. Saattika jos pitäisi vieraalla kielellä kommunikoida. Joskus tällaisia päiviä sattuu myös reissun päällä ja jotenkin ne tuppaavat osumaan juuri saapumispäivälle, jolloin matkakohteessa kaikki on uutta ja ihmeellistä. Tällaisia päiviä sattuu tietämäni mukaan ihan kaikille, siis myös tällaisille monikielisille lingvisteille, kun korva yrittää totutella ympärillä kaikuvan uuden puheensorinan nuotteihin ja äänteisiin. Turhaan siis aikanaan podin nuorena taksin takapenkillä häpeää siitä, ettei kieli sujunut, olinhan vasta ensimmäistä kertaa elämässäni täysin venäjänkielisessä ympäristössä. 

Jotenkin kuitenkin usein tuntuu meillä suomalaisilla olevan syväänjuurtunut tuo tarve kommunikoida välittömästi täydellisesti ja virheettömästi vastapuolen kanssa siitä huolimatta, että olemme täysin uudessa kieliympäristössä. Monilla asiakkailla on usein huoli siitä, puhutaanko Venäjällä ja Pietarissa suomea tai englantia. Monet myös jättävät matkustamatta sen takia, että kokevat, etteivät pysty kommunikoimaan paikallisten kanssa. Tämähän ei ole todellisuudessa kuin huono tekosyy olla matkustamatta, sillä tärkeintä on yksinkertaisesti halu kommunikoida. Jos keskustelun osapuolet haluavat molemmat ymmärtää ja tulla ymmärretyiksi, niin tämä onnistuu tarpeen vaatiessa nykyisin Google Translaten avulla tai vaikka käsin viittoen. Olen joskus kantanut mukana myös Point it -nimistä
(tai jotain sinnepäin) kirjasta, josta voi vaikka ravintolassa osoittaa kalan kuvaa, jos ei muuten viesti mene perille, mutta kertaakaan ei sille ole tullut vielä käyttöä. Ja tämä ei tosiaankaan johdu siitä, että olisin aina osannut paikallisen kielen tai että olisimme molemmat osapuolet keskustelleet sujuvasti samalla kielellä.

On siis yhdentekevää, mitä kieltä taksikuskisi puhuu, jos teillä molemmilla on halu kommunikoida. Mitähän se “nomer telefon otel” mahtaakaan tarkoittaa?

Pikkukaupungin tyttö maailmalle

Ummikkona seisoin Kouvolan rautatieasemalla junan puhkuessa asemalle. Vaunun ovet avautuvat, vaununhoitaja astuu ulos ja alkaa pälättää venäjää. Yritän hämmentyneenä pysyä kärryillä, saada suusta ulos muutaman sanan ja lopulta vaununhoitaja lähes työntää minut sisään. Junasta löydän matkakumppanini, joka selittää, että kyse oli hänen passistaan (joka oli minulla uunituoreen viisumin kera) ja että nyt olisi passintarkastus. Tästä se lähtee. Seikkailu.

Eipä sitä tyttö tiennytkään aikanaan, mihin päänsä pisti. Nykyään olen venäjän kielen ja kirjallisuuden filosofian maisteri myymässä matkoja ja viisumeita Venäjälle sekä sen lähialueille. Tämä blogi on kertomuksia ja sattumuksia omilta matkoiltani (ja ehkä myös omia mielipiteitä) vuosien varrelta. Tarinat sijoittuvat usein Pietariin, sillä siitä on tullut “minun kaupunkini”. Toisille se voi olla New York tai Lontoo, minulle se on meitä suomalaisia lähin metropoli, läpi yön elävä taiteen ja kulttuurin mekka, vastakohtaisuuksien Pohjolan Venetsia.